TÄMÄ ON SIIS VANHA VERSIO JA EROAA ERÄÄN ASIAN TAKIA SUURESTI UUDESTA! JÄTÄN TÄMÄNKIN KUITENKIN BLOGIIN, MIKÄLI JOKU HALUAA SENKIN LUKEA. SUOSITTELEN KUITENKIN JÄTTÄMÄÄN TÄMÄN LUKEMATTA, KOSKA TÄMÄ ON AIKA TURHA FICCIÄ AJATELLEN JA UUSI MUKAILEE TÄTÄ KUITENKIN SUHT SUURILTA OSIN. LUE SIIS UUSI 11. LUKU, JOKA LÖYTYY NORMAALISTA LUKU-LUETTELOSTA, JOS HALUAT SEURATA FICCIÄ JATKOSSAKIN.

Lajittelu

Harry seisoi jonossa levottomana. Hän oli kysellyt vanhemmiltaan kaikenlaista, muttei hän ollut tajunnut kysyä, miten hän jatkaisi matkaansa junan jälkeen. Hän tosin uskoi, ettei hän joutuisi yksin mihinkään, mutta olisi silti ollut helpottavaa tietää edes jotakin tulevasta.

Ennen kuin Harry ehti kuitenkaan pohtia kohtaloaan enempää, hänet keskeytettiin.
”Pääsit sitten eroon Malfoysta”, joku tuhahti Harryn oikealla puolella. Harry käännähti nopeasti ympäri ja huomasi sitten nyrpeän Ronin vierellään.
”En ymmärrä, miksi käyttäydyt noin. Malfoy vaikutti ihan mukavalta”, Harry huokaisi ja alkoi sitten tuijottaa eteensä nähdäkseen vilauksen tulevasta, ”tiedätkö, miten me päästään linnaan?”

Ronilla ei kuitenkaan ollut aikomustakaan vastata Harryn esittämään kysymykseen. Hän ei ollut vielä saanut Dracoa mielestään.
”Mutta Malfoy ei ole mukava. Tiesitkö, että koko hänen sukunsa on täynnä pahoja pimeydenvelhoja? Hänen isänsä on vanha kuolonsyöjä!”
”Eikä? Oikeastiko?”
”Niin. Malfoyt ovat ylimielistä porukkaa. Jos et ole puhdasverinen, olet heidän tappolistallaan.”
”En usko. Draco vaikutti ihan mukavalta. Eihän häntä voi tuomita vain hänen sukunsa takia?”
”Harry, uskoisit jo. Ei ole lainkaan hyväksi olla Dracon kaveri.”
”Niin, mutta –”, Harry aloitti vielä, muttei ehtinyt jatkaa, koska Hagrid alkoi puhumaan.
”No niin, ekaluokkalaiset. Seuratkaa vaan mua, niin ette pääse eksymään. Me kävellään alas, tonne järven rantaan. Seuratkaa vaan mua..” Hagrid selitti ja lähti johdattamaan pitkää, mutkittelevaa jonoa eteenpäin.

Harry ei enää muistanut, mitä hän oli aikonut sanoa Dracosta, eikä hän oikeastaan välittänytkään siitä. Ron ei selvästikään muuttaisi mieltään, joten oli turhaa tuhlata aikaa asian vatvomiseen. Niinpä Harry keskittyi vain odottamaan innokkaana, mitä tuleman pitäisi. Ilmeisesti Ron teki samoin, koska hän tuntui yhtäkkiä piristyneen, ja nyrpeä ilme oli kadonnut hänen kasvoiltaan.
”Fred sanoi, että meidän pitää uida järven yli”, Ron selitti innoissaan, ”minulla on siksi uimahousut kaavun alla, ei olisi kivaa mennä lajitteluun märkänä.”

Harry jähmettyi paikoilleen niin, että muutama takana tullut törmäsi häneen.
”Uida?” Harry kysyi hienoinen järkytys äänessään.
”Niin Fred sanoi”, Ron kohautti olkiaan ja riuhtaisi sitten Harryn takaisin liikkeelle, ”vauhtia nyt tai saat kourallisen vihamiehiä heti kättelyssä.”
Harry vilkaisi taakseen: Ron oli oikeassa. Hänen takanaan olevat vaikuttivat hermostuneilta, koska Harry tukki kapean polun.
”Anteeksi”, Harry huikkasi jonon peräpäälle ja jatkoi sitten matkaansa kohti rantaa. Hänen järkytyksensä ei kuitenkaan ollut vieläkään haihtunut. Uida Tylypahkaan? Sehän oli pähkähullua.

”No niin, jakaannutaan ryhmiin, neljä aina yhteen”, Hagridin kantava ääni kajahti rannasta.
”Uidaanko me ryhmissä?” Harry pohti ääneen ja yritti samalla nähdä rantaan.
”Niin kai”, Ron vastasi, mutta hän ei näyttänyt enää lainkaan niin varmalta uimisen suhteen, ”jos Fred huijasi minua, minä –”.
”Katso Ron! Me mennään veneillä! Katso!” Harry huusi helpottuneena, kun hän vihdoin näki rannalle. Heitä odotti siellä monta pientä venettä valmiina lähtöön.
”Saamari! Tästä Fred ei selviä vähällä”, Ron mutisi loukkaantuneena ja lähti sitten kävelemään Harryn kanssa veneitä kohti.

Monen kirosanan ja epämääräisen lauseen jälkeen, he nousivat molemmat varovasti samaan veneeseen. Se pysyi yllättävän suorassa, aivan kuin jokin jättimäinen näkymätön käsi, olisi pitänyt sen vakaana.
”Keitähän muita me saadaan seuraksi?” Ron kysyi Harrylta.
”En tiedä. Toivottavasti ei ketään ääliötä.”
”Katso, me saadaan Neville!” Ron sitten yhtäkkiä huudahti ja löi kädellään melkein Harrya.
”Ron, älä osoita! Äiti kielsi sen”, Harry valitti ja yritti saada Ronin käden painumaan alas. Sanoistaan huolimatta hänkin yritti tosin vilkuilla Nevillen suuntaan, mutta salaa.
”Onkohan sillä oikeasti arpi?” Ron kysyi kiinnostuneena, eikä vieläkään ollut laskenut ojennettua kättään.
”Ron!” Harry huusi epätoivoisena ja sai siten vihdoin Ronin havahtumaan todellisuuteen. Hitaasti Ron laski kätensä alas, mutta tuijotti yhä lähestyvää Nevilleä.

Eikä mennyt lopulta aikaakaan, kun Neville oli heidän paattinsa kohdalla.
”Minut käskettiin tänne”, poika takelteli hieman sanoissaan ja nosti sitten jalkaansa noustakseen veneeseen.
”Tervetuloa vaan”, Ron toivotti iloisesti ja vinkkasi sitten Harrylle silmää.

Hetkeen kukaan ei sanonut mitään. He vain istuivat kolmisin veneessä: Harry ja Neville tuijottaen jonnekin kaukaisuuteen kiusaantuneina, ja Ron tuijottaen suoraan päin Nevillen otsaa. Onneksi hiljaisuus rikkoutui viimein, kun vielä joku tuntematon poika istahti samaan veneeseen heidän kanssaan.
”Tähän varmaan mahtuu vielä?” poika kysyi heiltä kaikilta yleisesti, ja Harry nyökkäsi hänelle.
”Onpa tämä jännää, minun isäni sanoi, että jättiläiskalmari nappasi hänet silloin, kun hän matkusti Tylypahkaan”, veneeseen istahtanut poika totesi.
”Eikä?” Neville vinkaisi peloissaan ja katsahti sitten poikaan päin.
”Ei helkkari! Oletko sinä Neville Longbottom? Vau! Onko sinulla se arpi?” poika kyseli innoissaan.
”Olen”, Neville vastasi vähän vaisusti ja punastui.
”Voitko näyttää meille arpesi?” Ron puolestaan kysyi vähän turhankin innostuneena.
”Älkää”, Harry totesi hiljaisena. Kyllä hänkin halusi nähdä arven, ja Neville kiinnosti häntä muutenkin kovasti, mutta hän ei voinut olla ajattelematta, miltä hänestä itsestään olisi tuntunut samassa tilanteessa: keskellä tuntemattomia tentattavana. Ja etenkin, kun hänen äitinsä oli antanut hänelle selkeän varoituksen pojan kohtelusta.

Harryn sanoista huolimatta Ron ja tuntematon poika jatkoivat kuitenkin kyselyään koko venematkan ajan. Välillä myös Harry sortui ottamaan osaa keskusteluun. Minkä hän sille mahtoi, että Neville oli kiinnostava? Kaiken lisäksi Neville suostui jopa raottamaan etuhiuksiaan niin, että kaikki näkivät hänen arpensa. Siinäkin kohtaa Harryn oli ollut pakko katsoa, eihän sellaista tilaisuutta voinut olla käyttämättä. Eikä äiti ollut kieltänyt katsomasta, mikäli poika itse esitteli itseään. Ehkä Neville sitä paitsi piti siitä, huomiosta. Kukapa nyt ei olisi pitänyt? Harrysta olisi ollut hauskaa, jos kaikki olisivat tunteneet hänet. Olla nyt julkkis jo melkein syntyessään!

Viimein Nevillen piina kuitenkin loppui. Kun Hagrid ilmoitti, että Tylypahka tulisi kohta näkyviin, kaikkien katseet kiinnittyivät hänen osoittamaan suuntaansa. Hetki oli aavemainen. Moni pieni vene lipui täysin äänettä kohti linnaa, eikä kukaan sanonut mitään, ei edes heidän seurassaan istuva puhelias poika. Järven yllä leijaili hento sumu, ja ilma oli muuttunut hieman koleaksi.
”Ooh”, kuului sitten monesta paatista, kun Tylypahka vihdoin näyttäytyi puuston takaa. Linna oli todella valtava ja kaunis. Monet valot loistivat sen ikkunoista ja torneista, oikeastaan koko linna tuntui loistavan. Harry ei ollut koskaan ennen nähnyt mitään niin houkuttelevaa ja samalla pelottavaa. Kuinkahan monta kertaa hän onnistuisi eksymään? Pitäisi ehkä lyödä vetoa Ronin kanssa.
”Tervetuloa Tylypahkaan!” Hagrid sitten vielä antoi lumoavan päätöksen koko venereissulle hymyillen oikein leveästi.

Seuraavaksi puheensorina alkoi vasta sitten, kun he kaikki olivat nousseet veneistä ja seisoivat yhdessä rykelmässä jossakin ahtaanoloisessa huoneessa.
”Mitä me nyt vielä odotetaan?” Ron marisi kolmannen kerran minuutin aikana.
”Voitko sinä mitenkään olla hiljaa, minä yritän oppia”, joku kiharapäinen tyttö tiuskaisi Ronille, hänkin kolmannen kerran.
”Mitä se sinulle kuuluu, mitä minä teen? Mene muualle sitten, jos häiritsee.”

Tyttö mulkaisi Ronia kerran vihaisesti ja asteli sitten ylväästi huoneen toiselle puolelle.
”Ihme nipottaja”, Ron tuhahti vielä hänen peräänsä. Harry virnisteli Ronin vieressä. Hän ei tahtonut saada sanaa suustaan, koska häntä jännitti niin paljon. Hänen isänsä oli kyllä kertonut hänelle lajittelusta, ja hän tiesi suunnilleen, mitä siinä tulisi tapahtumaan, mutta siitä ei tuntunut olevan mitään apua.
”Mitä jos joudunkin Luihuiseen?” Harry kysyi hiljaa Ronilta, joka marisi yhä jostakin turhanpäiväisestä.
”Nääh, en minä usko. Kyllä luihuisen tunnistaa. Katso nyt vaikka”, Ron tuhahti ja osoitti huoneen toiseen päähän, jossa Draco Malfoy roikotti kiharapäisen tytön kirjaa naama virneessä.
”Hei, ei noin saisi tehdä”, Harry totesi enemmän itselleen kuin kenellekään muulle.
”Itsepähän tyttö sitä kerjäsi”, Ron kohautti olkiaan.
”Ai, puolustatko sinä nyt Dracoa?”
”En. Minä vain yritän päättää, kumpaa minä inhoan enemmän.”

Harry hymyili vaisusti. Hän ei viitsinyt puuttua asiaan sen paremmin, mutta se vaivasi häntä kuitenkin aina siihen asti, kunnes joku tiukan näköinen naishenkilö pelmahti huoneeseen. Saman tien huoneeseen lankesi täydellinen hiljaisuus aivan kuin nainen olisi loihtinut sen heidän ylleen. Kaikki tuijottivat hieman pelokkaina naista ja odottivat, että tämä sanoisi jotain. Tutkailtuaan ensin oppilaita lasiensa alta, nainen sitten viimein avasikin suunsa. Hänen äänensä sopi täydellisesti hänen ulkomuotoonsa: tiukka ja komenteleva.
”No niin, oppilaat! Tervetuloa Tylypahkaan! Kuunnelkaahan sitten”, nainen kuulutti kaikille ja odotti hetken, että viesti meni perille, ”minä olen professori Minerva McGarmiva. Avustan teitä lajitteluseremoniassa, joka alkaa aivan näillä minuuteilla Suuressa Salissa. Muut oppilaat ovat jo pöydissä, mutta te pääsette niihin vasta sitten, kun teidät on lajiteltu tupiin. Aluksi, te muodostatte jonon aakkosjärjestykseen, jonka jälkeen te kävelette kauniissa ja suorassa letkassa saliin. Pyydän teitä huomiomaan, että lajitteluseremonia on jo vanha ja arvokas perinne Tylypahkan historiassa. Lisäksi se vaikuttaa merkittävästi teidän tulevaisuuteenne Tylypahkassa. Siinä teidät lajitellaan sellaiseen tupaan, johon te parhaiten sovellutte, ja joka tulee olemaan kuin teidän oma perheenne. Te käytte oppitunneilla tupanne kanssa, yövytte tupanne makuusaleissa ja vietätte vapaa-aikanne oman tupanne oleskeluhuoneissa.”

Seuraavaksi professori antoi katseensa kiertää oppilaasta toiseen. Hän halusi selvästikin viestittää, että mikäli joku oli eri mieltä seremonian arvokkuudesta, sai hän kävellä saman tien ulos samasta ovesta, josta oli tullutkin. Harry vilkaisi Ronia yhä jännittyneempänä, mutta ensimmäistä kertaa Ronkin käyttäytyi ihmisiksi, eikä siksi huomannut Harryn vilkaisua.
”Lisäksi”, McGarmiva jatkoi kuin ei olisi koskaan ollutkaan hiljaa, ”haluan tähdentää, että kyseiset neljä tupaa ovat nimeltään Rohkelikko, Luihuinen, Korpinkynsi ja Puuskupuh. Mikään tupa ei ole toistaan huonompi, ja jokainen on kasvattanut merkittäviä noitia ja velhoja. Koko aikananne Tylypahkassa te joko keräätte pisteitä tuvallenne tai menetätte niitä. Lukuvuoden lopussa eniten pisteitä kerännyt tupa palkitaan pokaalilla, mikä on erittäin suuri kunnia.”

Taas professori antoi katseensa kiertää oppilaiden joukossa.
”Siksi”, professori sanoi vähän ääntään korottaen, ”minä oletan, että jokainen teistä tuottaa mainetta sille tuvalle, johon tulee valituksi.”

Oppilaat katselivat vähän pelokkaina toisiaan, mutta he eivät ehtineet tehdä sitä kauan, koska McGarmiva alkoi taas puhua.
”Nyt muodostamme jonon”, McGarmiva ilmoitti ja alkoi sitten luetella nimiä listastaan. Harry keskittyi kiivaasti jokaiseen sanaan, jotta hänen nimensä ei vahingossakaan livahtaisi ohi korvien. Hän ei halunnut joutua naisen kynsiin, toivottavasti tämä opetti jotakin, jota hänen ei tarvitsisi koskaan opiskella.

Monta nimeä kajahti professorin suunsa ennen kuin tuli Harryn vuoro.
”Potter”, McGarmiva sitten viimein huudahti, ja Harry kipitti vikkelästi jonon jatkeeksi vilkaisten vielä kerran Ronia pelokkaana.

Kun kaikki olivat sitten viimein kauniissa, tai vähemmän kauniissa, letkassa, McGarmiva ilmoitti käyvänsä salissa tarkistamassa tilanteen. Saman tien, kun hän oli mennyt, alkoi huoneessa pelokas ja jännittynyt puheensorina. Se loppui kuitenkin varsin pian, koska McGarmiva tuli melkein heti takaisin.
”Olemme valmiita, seuratkaa minua.”

Mitään sanomatta letka lähti liikkeelle. Kaikki tuijottivat jännittyneinä eteensä, odottaen näkevänsä ilmeisesti jotakin hirveää. Sitä mukaa, kun jonossa olevat astuivat saliin, kuului monia ”ooh” –huudahduksia. Harry ihmetteli, mistä oikein oli kyse, mutta se selvisi hänelle pian. Sali ei turhaan ollut Suuri Sali. Se oli valtavan iso ja avara, ja lisäksi sen katto näytti siltä, kuin kattoa ei olisi ollutkaan, mutta koska ulkona näytti satavan vettä, Harry oletti, että katto oli lumottu.

Salin keskellä oli neljä pitkää pöytää, jotka Harry oletti kuuluvan oppilaille. Väreistä päätellen yhdessä pöydässä istuivat aina yhden tuvan oppilaat. Opettajat taas istuivat omassa pöydässään, joka oli eri päin kuin oppilaiden pöydät. Ilmeisesti opettajat pystyivät näin pitämään oppilaita silmällä.

Harry ei kuitenkaan ehtinyt katsoa salia kauemmin, koska hänen huomionsa kiinnitti vanha ja erittäin rispaantunut hattu. Hattu nökötti matalalla jakkaralla, ja kaikki tuijottivat sitä. Harry mietti miksi, mutta piti kuitenkin itsekin katseensa siinä, ettei näyttänyt hölmöltä. Eikä mennyt aikaakaan, kun syy selvisi hänelle. Koko ekaluokkalaisten jono nytkähti taaksepäin, kun hatun repeämästä alkoi yllättäen kuulua laulua.

Olen hattu, joka laulaa
hattu, joka taitaa
jotain sellaista,
josta toisten on turha edes haaveilla.

Näen syvälle sisääsi,
et voi mitään salata,
et edes sitä,
kuinka tahtoisit karata.

Siispä tule,
ja sovita mua,
niin mä kerron,
missä tuvassa tarvitaan sua.

Olisitko kenties Rohkelikko,
sydämeltäs urhea ja peloton,
kuin uljas ritari,
uskomaton.

Vai sovitko paremmin Luihuiseen,
suurenmoiseen oveluuteen.
Siellä et keinoja kaihda,
etkä ystäviäsi muuksi vaihda.

Tai ehkä oletkin Korpinkynsi,
mukanaan aina analyysi.
Olet nokkela, viisas ja terävä,
on mieli sulla aina vireä.

Vai oletko sittenkin rehti Puuskupuh,
ilo ja nautinto oppimisesta, huh.
On malttisi, mielesi täyttä rautaa,
et koskaan kaiva ystävälles hautaa.

Joten tule ja katso,
missä paikkasi on,
älä pelkää!
En mä anna sulle selkää!

Yhtä nopeasti kuin hattu oli aloittanutkin, se lopetti. Koko Sali räjähti. Oppilaat ja opettajat aloittivat valtavat suosionosoitukset. Kaikki taputtivat ja vislasivat, osa nousi jopa seisomaan. Pian saliin lankesi kuitenkin taas painostava hiljaisuus, kun McGarmiva astui salin eteen pidellen pergamenttikääröä. Harrya alkoi jännittää, hänen vatsansa muljahteli ikävästi. Hän olisi halunnut kysyä, tunsiko Ron samoin, muttei voinut, koska Ron oli hänestä niin kaukana.
”Kun kuulette nimenne, tulette sovittamaan hattua. Sen jälkeen voitte käydä istumaan oman tupanne pöytään”, McGarmiva ilmoitti kovaan ääneen ja jatkoi sitten kummempia odottamatta, ”Hannah Abbot.”

Jonon ensimmäinen tyttö käveli tutisevin askelin salin eteen ja istui jakkaralle. Hän laittoi hatun päähänsä, ja kaikki odottivat. Kesti muutama sekunti, kunnes hattu oli ilmeisesti tehnyt päätöksensä. Repeämä aukeni taas ja ilmoille kajahti huudahdus: Puuskupuh!

Tyttö otti helpottuneena hatun päästään ja singahti hurraavan Puuskupuhin pöytään. Seuraavat jonossa olevat lajiteltiin samalla kaavalla, joskin lajiteltavien tupa vaihtui silloin tällöin. Harrya jännitti yhä, eikä hän siksi pystynyt kiinnittämään lajitteluun suurestikaan huomiota. Kuitenkin, kun McGarmiva huudahti Nevillen nimen, koko Sali hiljeni tyystin, ja Harry, niin kuin kaikki muutkin, seurasi tarkasti katseellaan Nevillen kulkua salin eteen. Hän huomasi, kuinka Nevillekin tärisi pelosta. Miten se oli mahdollista, hänhän oli voittanut tiedät-kai-kenet? Hän oli myös tottunut huomioon, ehkä hän jopa piti siitä, miksi häntä siis jännitti.

Harry oli juuri kertomassa ajatuksiaan vierustoverilleen, kun Neville rämähti maahan. Osa salissa naurahti pienesti, mutta suurin osa oli hämmennyksestä sekaisin. Heidän mielessään pyöri varmasti samat asiat kuin Harrynkin: Miten tuo pystyi ikinä päihittämään ketään? Tuo nössö?

Neville kuitenkin kokosi itsensä yllättävän nopeasti ja kompuroi naama punaisena jakkaralle. Hän heilautti hatun päähänsä, ja jokainen silmäpari oli nauliintuneena häneen. Nevillen pää oli uponnut kokonaan hatun sisään, mutta silti Harry oli varma, että kuuli sen sisältä välillä tukahtuneita vingahduksia. Harry mietti, mistä se johtui, muttei päässyt mihinkään lopputulokseen ennen kuin hattu viimein monen minuutin päästä kuulutti: Rohkelikko!

Rohkelikon pöydässä taputettiin ja hurrattiin enemmän kuin kellekään muulle oli tehty. Weasleyn kaksoset hoilasivat jotakin, joka kuulosti voittolaululta: ”Me saatiin Neville!” – se alkoi. Neville punastui lisää, ja laittoi sitten hutiloiden hatun takaisin penkille. Sen jälkeen hän lähti kompuroimaan oman tupansa pöytään. Harrya hymyilytti, mutta hetkessä hän oli taas kadottanut keskittymiskykynsä.

Seuraavaksi Harry havahtui sitten, kun McGarmiva ilmoitti Dracon vuoron koittaneen. Harry käänsi katseensa jakkaralle. Draco käveli eteen liioitellun hitaasti, oikein ylväänä ja itsevarmana. Nyt kun Harry ajatteli tarkemmin, Ronin sanoissa saattoi sittenkin olla jotakin perää.

Kaikenlisäksi Draco ei ehtinyt kunnolla edes sovittaa hattua, kun hattu jo kiljahti: Luihuinen! Ja koko Luihuisen pöytä puhkesi valtaviin suosionosoituksiin. Harry tunsi pienen pettymyksen sisällään, mutta ajautui pian taas omiin maailmoihinsa havahtuakseen sopivasti siihen mennessä, kun hänen oma nimensä kajahti ilmoille.

Harryn sydän hypähti kurkkuun, kun hän lähti kävelemään korokkeelle ja siitä taas jakkaralle. Hän yritti keskittyä kovasti vain päämääräänsä ja yritti olla välittämättä häntä seuraavista katseista. Ei häntä tietenkään seurattu yhtä intensiivisesti kuin Nevilleä, mutta hän ei ollut tottunut minkäänlaiseen huomioon ja siksi hänestä tuntui niin inhottavalta.

Pian hän kuitenkin saavutti jakkaran, pudotti hatun päähänsä (se jäi kiinni hänen korvistaan) ja istahti jakkaralle. Hän tuijotti salin takaseinää ja odotti, mitä tapahtuisi. Odotuksistaan huolimatta hän kuitenkin säpsähti, kun hattu alkoikin puhua, ilmeisesti niin, että vain hän kuuli sen.
”Vai Potter? Minä tiedänkin sinusta kaikenlaista, paljon sellaista, jota et itsekään tiedä.. Mutta mihinkä minä sinut panisin? Olet urhea, se on selvää. Ehkä vähän liiankin urhea, uhkarohkea, jos saan sanoa. Olet lojaali, puolustat ystäviäsi. Mutta taidat myös pitää kepposista? Hmm.. Katsotaan, katsotaan..”

Ja sitten hattu hiljeni. Harrya alkoi pelottaa. Meniköhän hattu rikki? Joutuiko hän korvaamaan sen? Vai eikö hän sopinut mihinkään?

Pian hänen huolensa kuitenkin saivat väistyä tieltä, kun hattu kiljahti: Rohkelikko! Harry nousi jakkaralta, tiputti hatun siihen ja juoksi sitten innoissaan Rohkelikon pöytään, jossa Fred ja George olivat pitäneet hänelle paikkaa. Harry meni heidän luokseen ja istahti heidän viereensä.
”Hyvä valinta, Harry”, Fred totesi ja tönäisi kevyesti Harrya olkapäähän. Harry hymyili leveästi. Jos vielä Ron pääsisi Rohkelikkoon, hänellä ei olisi mitään hätää.

Eikä mennyt aikaakaan, kun Ron jo nousi jakkaralta naama virneessä. Hän tavoitti Harryn katseen ja syöksyi pöytään Harryn luo.
”No nyt me voidaan kertoa muillekin, että olet meidän veli”, George totesi muina miehinä, kun Ron oli istahtanut Harryn toiselle puolelle. Ron näytti kieltä veljelleen ja alkoi sitten puhua hiljaa Harryn kanssa.
”Minä jo luulin, etten pääse mihinkään”, Ron tuhahti selvästi helpottuneena.
”Niin minäkin! Hattu oli vain ihan hiljaa lopuksi!” Harry huudahti vähän liiankin kovaäänisesti ja sai murhaavan katseen McGarmivalta.
”Ja onneksi pääsin Rohkelikkoon. Paitsi katso, Harry. Me saatiin tuo tyhmä ja näsäviisas kiharapäinen tyttö.”

Harry katsoi Ronin sormen suuntaan. Ron oli oikeassa. Yhä kirjaansa selaava tyttö istuskeli ryhdikkäästi Rohkelikon pöydän toisessa päässä.
”Mutta hän on tyttö. Ei meidän tarvitse olla hänen kanssaan tekemisissä”, Harry kohautti olkiaan ja Ron nyökkäsi hyväksyvästi.

Pian hekin kuitenkin hiljenivät, kun lajittelu oli saatu päätökseen ja jakkara sekä hattu oli kannettu pois. Harry käänsi katseensa opettajien pöytään, jonka keskimmäisellä tuolilla istui ilmiselvästi koulun rehtori. Hän näytti vanhalta, mutta silti jotenkin lumoavan vahvalta ja toisaalta todella hilpeältä. Harry aikoi juuri kysyä Ronilta, osasiko hän sanoa, kuinka vanha rehtori oli, muttei sitten uskaltanutkaan, koska rehtori nousi seisomaan. Hän kohotti kätensä ilmaan kuin syleilläkseen kaikkia oppilaita yhdellä kerralla, ja samalla hänen suunsa levisi valtavan lämpimään hymyyn.
”Tervetuloa Tylypahkaan, niin uudet kuin vanhatkin! Kuten ehkä jo tiesittekin, minä olen Albus Dumbledore, Tylypahkan rehtori.”

Dumbledore antoi katseensa kiertää salissa. Harry oli jo valmiina vaipumaan epätoivoon, hän vihasi pitkiä puheita ja epäilemättä tämä olisi taas yksi sellainen.
”Mutta”, Dumbledore aloitti juhlallisesti, ”en suinkaan halua pitkittää teidän nälkäänne. Hyvää ruokahalua!”

Salista kuului monia ihastuneita henkäyksiä. Harry ei ensin ymmärtänyt mitä tapahtui, mutta sitten Ron kopautti häntä olkapäähän, ja Harry laski katseensa.
”Vau”, hän henkäisi innoissaan. Pöytien tyhjät astiat olivat täyttyneet itsestään jos jonkinmoisesta ruuasta. Harry kahmaisi lautaselleen paistettuja perunoita, keitettyjä perunoita, uuniperunoita, makkaraa, lihaa, kanaa ja kalaa, ja kun yksi nurkka jäi vielä peittämättä, hän nappasi kauhan ja kahmaisi yhdestä kulhosta kourallisen jotakin salaatintapaista.
”Meinaatko jaksaa tuon kaiken?” Fred kysyi Harryltä suu täynnä ruokaa, ”jos et jaksa, niin me voidaan Georgen kanssa auttaa. Me ollaan nimittäin kehitelty-”. Mutta se, mitä he olivat kehitelleet, ei koskaan valjennut Harrylle. Percy oli luonut Frediin yhden varsin varoittavan katseen, ja Fred oli ilmeisesti päättänyt, ettei halunnut jälki-istuntoa heti ensimmäisellä viikolla.

Harry katsoi vähän kysyvästi Ronia, joka kohautti olkiaan ja latosi samalla lisää ruokaa lautaselleen: ”Jos äiti saisi tietää kaksosten pilailutuotteista, hän raivostuisi. Ja minä voin vakuuttaa, että hänen raivoaan ei halua kokea edes kukaan ulkopuolinen.”

Harry nyökkäsi hyväksyvästi. Weasleyn äiti oli mukava ja herttainen, mutta hänestä saattoi silti helposti kuvitella toisenkin puolen. Siitä Harryn ajatukset kulkeutuivatkin hänen omiin vanhempiinsa. Mitähän he tekivät? Olivatko he menneet suoraan kotiin? Viettivätkö he mukavaa iltaa Siriuksen kanssa? Vaistomaisesti Harry nosti katseensa opettajien pöytään. Hän katseli hetken jokaista opettajaa, kunnes hänen kasvonsa tavoittivat Remuksen. Hän hymyili iloisesti ja yritti tavoittaa miehen katseen, mutta siinä onnistumatta. Mies puheli juuri kiivaasti jonkun toisen opettajan kanssa. Harry antoi hartioidensa lysähtää ja jatkoi sitten syömistä, kunnes oli jälkiruuan jälkeen niin täynnä, ettei häneen olisi mahtunut enää murustakaan.

Pian ruuat katosivatkin pöydästä astioita myöten ja rehtori oli taas noussut seisomaan.
”Sepä oli varsin maittava ateria. Mutta ennen kuin päästän teidät nukkumaan, haluan mainita muutaman sanasen”, Dumbledore ilmoitti hymyillen, ”ensinäkin toivotan tervetulleeksi uuden pimeyden voimilta suojautumisen opettajamme: Remus Lupinin!”
Salissa taputettiin vilkkaasti, kunnes Dumbledore jatkoi: ”Ja toiseksi.. Vahtimestari Voro on pyytänyt ilmoittamaan sadatta kertaa, että kielletty metsä on nimensä mukaan kielletty. Oppilailla ei ole lupaa mennä sinne. Lisäksi hän pyysi ystävällisesti muistuttamaan, että taikojen väärinkäyttö etenkin tuntien ulkopuolella on ehdottomasti kielletty.”

Harry vilkaisi Rohkelikon pöydän päähän, koska moni muukin tuntui vilkuilevan sinne. Kiharapäinen tyttö kirjoitti vimmatusti muistiinpanoja. Harry katsahti Roniin vähän peloissaan, mutta tajusi sitten, ettei kukaan muu kirjoittanut mitään ylös. Niinpä hän naurahti pienesti ja käänsi sitten katseensa takaisin rehtoriin.
”Lisäksi joudun pyytämään teiltä jotakin, jota en koskaan ennen ole joutunut tekemään. Pyyntö lähti oikeastaan Taikaministeriöstä, mutta minä lupasin kernaasti välittää sen teille.. Ministeriöstä pyydettiin, että jokainen oppilas pitää silmällä rottia.”

Salissa alkoi valtava supina ja kuiskuttelu. Harry katsoi kummastuneena Ronia, joka vain kohautti taas olkiaan. Kaksoset juttelivat kiivaasti keskenään, jopa Percy oli syventynyt keskusteluun vierustoverinsa kanssa. Harry oli juuri kysymässä, mistä oikein oli kyse, kun Dumbledoren ääni kajahti salin lävitse: ”Vaiti!”

Sali hiljeni hetkessä.
”Pyyntö saattaa kuulostaa omituiselta, mutta on erittäin tärkeää, että noudatatte sitä. Kun näette rotan, te vangitsette sen ja viette sen Remus Lupinille”, Dumbledore kuulutti vakavamman oloisena ja osoitti Remusta, ”ehdottomasti elävänä.”
”Entä jos professori ei ole paikalla?” ääni kajahti jostakin Luihuisten pöydän tienoilta. Dumbledore käänsi katseensa äänen suuntaan.
”Te viette sen jollekin toiselle opettajalle. Mutta eiköhän siinä ollutkin sitten kaikki. Painukaa pehkuihin siitä!” Dumbledore kuulutti vielä lopuksi, mutta hänen äänensä oli taas tutun kepeä ja iloinen. Salista kuului mekkalaa, kun tuoleja siirrettiin syrjään ja ihmiset nousivat pöydistä. Harry vilkaisi opettajan pöytään, hän olisi halunnut käydä kysymässä Remukselta lisää, mutta tämä oli jo kadonnut. Niinpä Harry lähti seuraamaan Ronia, joka suunnisti Percyn äänen ja pitkän ensiluokkalaisten jonon perässä pois salista. Hän ehtisi kysyä rotista myöhemminkin.

Puolivälissä matkaa Harrysta alkoi tuntua, että joku kuiski hänen nimeään. Harry vilkuili hätääntyneenä ympärilleen, kunnes näki vähän matkan päässä hahmon katoavan varjoisalle käytävälle. Hän kohotti yllättyneenä kulmiaan.
”Ron! Näitkö sinä tuon?” Harry kysyi kuiskaten ja osoitti käytävälle.
”Minkä?” Ron kysyi unisena.
”Tuon!” Harry kuiskasi kovempaa ja osoitti yhä käytävälle, ”tule!”

Harry nappasi kiinni Ronin olkapäästä ja hidasti heidän vauhtiaan niin, että he olivat jonon hännillä. Sen jälkeen hän vetäisi Ronin mukanaan käytävälle, johon oli nähnyt hahmon katoavan.

Ron tuijotti Harrya epäileväisenä, kun missään ei näkynyt ketään.
”Kuule, minusta tämä oli hirveän huono idea, eihän me tiedetä edes –”, Ron aloitti, mutta hänen lauseensa katkesi hyvin pian valtavaan karjaisuun, kun keskelle käytävää oli hypähtänyt tumma hahmo, joka lähestyi heitä nopeaa vauhtia.
”Hiljaa, hölmö!” hahmo huudahti ja vetäisi Harryn ja Ronin käytävän sivulle.