http://hpvanhemmat.blogspot.fi/
]]>Tulen aina ilmoittamaan tänne uusista luvuista, mutten tosiaan lisää niitä tänne.
]]>http://hpvanhemmat.blogspot.com/2012/03/mista-sina-haluaisit-viela-lukea.html
]]>En ole varma, lisäänkö tänne enää tekstiä, mutta tulen vähintään ilmoittamaan ja linkittämään tähän blogiin, että pääsee suoraan sitten linkin kautta uusimpaan tekstiin aina..
Tämä myös osittain siksi, että olen nykyään tykästynyt enemmän bloggeriin kuin tähän. Näin ollen on myös mahdollista liittyä lukijaksi bloggerissa, jolloin päivitykset näkee kätsysti omassa hallintapaneelissaan.
Pahoittelen pitkiä/pitkää kirjoitustaukoja, ei vain inspaa kirjoitella, joten sitten en yksinkertaisesti kirjoita. Työkseni tätä en tee, rahaa en saa, joten väkisin en kirjoita. (:
Nyt kuitenkin aion taas lukea kaiken kirjoittamani ja mahdollisesti julkistaa uuden luvun (on miljoona kouluhomaa, mutta jos saan ne pois alta, ehdin kirjoitellakin), joten pysykää kuulolla. (:
]]>- Teksti luultavasti vähän tökkii. Kestää hetken päästä takaisin tähän ficciin.
- Mulla ei oo täällä Potter kirjoja, joten se, miten luihuisten oleskeluhuoneeseen pääsee, on aika sekavaa. En muista, että oliko siinä muotokuva vai vain ovi vai mikä, joten nyt se ainakin on ihan päin mäntyä. Korjaan sen HETI, kun saan kirjat jostain käsiini (tai voisin yrittää etsiä tietoa netistä, tajusin sen vasta nyt).
- Olen lukenut ja tarkistanut tekstin pariinkin kertaan, mutta jotenkin tuntui kovin vaikealta korjata sitä. Niinpä päätin julkaista sen kaikesta huolimatta ja korjailen virheitä ym. sitten mahdollisten kommenttien pohjalta + yritän paremmalla ajalla lukea sen itse vielä lävitse.. Joitain kohtia en vain saanut järkeväksi, vaikka kuinka muuntelin.
- Luku on tylsä, anteeksi siitä. Seuraavassa yritän enemmän.
Eli tässä nyt miljoona selitystä sille, miksi luku on mitä on. Olisi varmaan ollut järkevintä olla julkaisematta vielä, mutta halusin tehdä sen silti, koska tällä hetkellä en parempaan pysty :D Ja toivon, että kommentit sunmuut auttavat sitten siinä parantelussa.
Kommentit ovat siis todella tervetulleita tässä vaiheessa.. Toivottavasti luku miellyttää edes jotenkin.. (:
- Skars
]]>Tutkimusmatkalla
”Aaaaaaaa”, Draco jatkoi huutamista. Pian käytävän kupeessa välähti kuitenkin kirkas valo, jonka jälkeen tuli aivan hiljaista. Harry jähmettyi. Hän ei välttämättä ollut ajatellut tekoaan loppuun saakka. Vastassa saattoi olla mitä tahansa.
”Valois”, kuului kuitenkin hetken päästä, ja ensi kertaa Harry näki, kuka heille oli kuiskinut.
”Sirius?” Harry kysyi epäuskoisena ja hieman pelokkaana. Tämä oli yksi niistä todella harvoista hetkistä, kun hän ei olisi halunnut nähdä kummisetäänsä.
”Ei, kun Voro”, Sirius tuhahti selvästi pettyneenä laimeasta vastaanotosta.
”Mitä sinä täällä teet?” Harry kysyi ihmeissään ja tunsi sitten kipeän tökkäisyn jalassaan, ”ai!”
”Oho, ai niin”, Sirius totesi ja heilautti sauvaansa. Valo välähti, kun Draco sai liikkumiskykynsä takaisin.
”Saamarin hullu, isäni ei todellakaan hypi riemusta, kun kuulee tästä!” Draco mutisi kiukkuisena ja nousi maasta. Sirius alkoi nauraa niin, että koko käytävä kaikui. Harry ja Draco tuijottivat häntä ihmeissään.
”Öh, Sirius?” Harry uskalsi sitten kysyä. Kului hetki ennen kuin Sirius sai koottua itsensä ja pystyi vastaamaan.
”En vain saa mielestäni kuvaa, jossa Lucius Malfoy hyppii riemusta”, Sirius tokaisi ja alkoi taas nauraa, ”ja luuletko sinä, että isäsi todella voisi tehdä minulle jotakin?” Dracon kasvot vääntyivät uhkaavaksi.
”Uskallatkin pilkata minun isääni!” Draco miltei huusi, muttei saanut Siriuksen huomiota itseensä tämän nauraessa yhä makeasti. Harry oli aivan ymmällään.
Draco tuhahti ja kääntyi lähteäkseen, mutta Harry nappasi kiinni hänen olkapäästään.
”Hei, älä nyt leikistä suutu! Sirius on oikeasti tosi hyvä tyyppi”, Harry totesi ja odotti Dracon vähintäänkin iskevän häntä nyrkillä naamaan. Kumma kyllä, Draco kääntyi ja jäi. Harry huokaisi.
”No niin, Sirius. Kokoa itsesi, tuo ei ole enää hauskaa!” Harry marisi. Häntä ärsytti, että Siriuksella oli niin hupaisaa, vaikkei hän ymmärtänyt, miksi. Hän ei tuntenut Dracon isää.
Hetken aikaa Sirius vielä hytkyi, mutta onnistui sitten vihdoin hillitsemään itsensä.
”Joo, anteeksi. Se oli vain niin hauskaa”, Sirius totesi ja sai vihaisia mulkaisuja Dracolta.
”Miksi olet täällä?” Harry toisti uudelleen.
”Tulin katsomaan, kuinka pärjäät, mutta muutin juuri mieleni. Nyt minua kiinnostaa enemmän, miksi liikut Malfoyn kanssa”, Sirius totesi ja käänsi sitten katseensa Dracoon.
Harry huokaisi.
”Miksi kaikki kysyvät tuota? Malfoyn perheessä ei ole mitään vikaa”, Harry totesi vähän uhmakkaasti, mikä oli sinällään hieman typerää, koska hänellä ei ollut mitään todisteita sanoilleen.
”Pyh, siitä voidaan olla kyllä montaa mieltä. Mutta tarkoitinkin lähinnä sitä, mitä teet tyrmissä? Eikö sinun pitäisi olla Ronin kanssa menossa Rohkelikon torniin? Vai joko sinä päätit lähteä linnaa tutkimaan? Hyvä valinta kyllä”, Sirius sanoi naama virneessä.
Harrysta tuntui karmivalta. Sirius ei siis tiennyt hänen joutuneen Luihuiseen. Miten hän oikein asiansa esittäisi?
”Ha. Ha ha. Hahahahaha”, Draco teki sen hänen puolestaan, ”tuoko Rohkelikossa? Luihuisen se valitsi.”
Sirius tuijotti ensin Harrya ja sitten Dracoa.
”Tietäisin kyllä parempiakin tapoja naljailla takaisin”, Sirius totesi Dracolle.
”En minä naljaile!” Draco väitti vastaan.
”Luuletko sinä tosiaan, että Harry Potter, Potter, joutuisi Luihuiseen? Huono vitsi”, Sirius vastasi ja sai Dracolta takaisin omahyväisen ja voitonriemuisen katseen.
”Kysy Harrylta”, Draco tyytyi toteamaan.
Hetken oli aivan hiljaista. Sitten Sirius kääntyi Harrya kohti.
”Harry?”
”Niin no.. Ehkä siinä saattoi käydä niin, että vahingossa hattuun tuli joku vika ja jouduin Luihuiseen, vaikka sanoin kyllä, että ei Luihuiseen, mutta jotenkin hattu vain –”
”Mitä?!” Sirius huudahti, ”pelleiletkö sinä?”
Harry tunsi olonsa hirveäksi. Sirius oli kohtuuton. Ei hän ollut itse valinnut Luihuista. Vai oliko sittenkin? Tiesikö hattu paremmin? Oliko hän sanoistaan huolimatta sittenkin halunnut Luihuiseen? Sen hän pystyi myöntämään, että hän oli halunnut tutustua Dracoon paremmin ja tämä oli ainoa keino siihen. Mutta halusiko hän ystävyyttä kuitenkaan niin vahvasti, että tuvilla ei ollut hänelle enää merkitystä?
Hänen äänensä värisi hieman, kun hän vastasi.
”En pelleile, en pilaile. Olen Luihuisissa.”
Sirius tuijotti häntä ensin ilmeettömänä. Sitten hän taputti Harrya olalle ja totesi:
”No, ei sillä tuvalla niin väliä. Pikku juttu.”
Harrysta kuitenkin tuntui siltä, että Sirius valehteli. Hänen otsallaan oli muutama huolestuneisuudesta kielivä ryppy, eikä hän ollut lainkaan tyytyväisen oloinen. Harry kohautti olkapäitään, vaikka oikeasti hän olisi halunnut juosta piiloon ja olla yksin koko loppuillan.
”Eipä kai.”
”Totta kai sillä on merkitystä!” Draco puuttui puheeseen, mutta Sirius vaiensi hänet taas muistuttaen sauvansa olemassa olosta.
”Unohdetaan se. Nyt kun kerran tässä ollaan, voisin vähän esitellä teille linnaa”, Sirius tuumasi. Ensimmäistä kertaa Draconkin ilme kirkastui.
”Vau, ai ihan oikeasti?” hän kysyi silmät tuikkien.
”Ei, pelleilin vain”, Sirius vastasi, mutta jatkoi heti: ”no, mistä aloitetaan?”
”Salakäytävistä”, Harry totesi vähän piristyneenä. Ehkä Sirius oli oikeasti sitä mieltä, että tuvalla ei ollut väliä? Harry vain kuvitteli toisin. Kaikesta huolimatta hän aikoi unohtaa tupa-asian koko illaksi, sillä muuten hän jäisi paljosta paitsi.
He olivat seikkailleet ympäri linnaa sinne tänne, ja Harry oli jo aivan sekaisin. Pian he palaisivat jo oleskeluhuoneelle, mutta ensin he kävisivät vielä keittiössä, se oli viimeisenä heidän listallaan. Sirius oli näyttänyt heille jo joitain salareittejä, joitain hyviä piilopaikkoja ja ennen kaikkea tarvehuoneen. Siitä Harry oli pitänyt kaikkein eniten.
He olivat kävelleet luultavasti seitsemännen kerroksen käytävää pisin pahaa aavistamatta. Harry oli ihastellut maalausta Barnabas Bauka-aivosta, joka yritti opettaa peikoille balettia. Se oli ollut hänestä erityisen huvittava. Harry alkoi muistella tapahtunutta.
”Voin käydä viemässä sen huoneesi seinälle, jos tahdot”, Sirius totesi, kun näki Harryn tuijottavan maalausta. Harry hymyili.
”Voisitko?” hän kysyi sitten hieman epäröiden, kun Sirius oli ottanut sauvan taskustaan, ”oikeasti?”
Sirius käski Harryn väistyä hänen tieltään ja osoitti maalausta. Pian se oli irronnut seinältä. Harry nauroi ja Draco tuijotti heitä ihmeissään.
”No niin, mille seinälle tämä laitetaan?” Sirius kysyi virnistäen, mutta vakavoitui sitten yhtäkkiä, ”Harry ja Draco, menkää piiloon!”
Harry ehti nähdä vilauksen Voron kissasta Norriskasta ennen kuin ryntäsi suin päin pieneen luutakomeroon Dracon kanssa. Sydän pamppaillen he laittoivat korvansa oveen ja kuuntelivat, kun ilmeisesti Voron askeleet tulivat lähemmäs.
”Kas, kas.. Sirius Musta. Kenelle sinä täällä juttelit?” Voron käheä ääni kaikui käytävässä.
”Tälle taululle. Sanoin, että kannattaisi lähteä liikkeelle alkeista, koska peikot ovat vähän kömpelöitä, joten –”
”Täälläkö ei siis ollut ketään muuta? Ei oppilaita?”
”Millaisena sinä minua oikein pidät? Minäkö kidnappaisin oppilaita keskellä yötä?”
Voro tuhahti ja hiljeni. Vain hänen askeleensa kaikuivat käytävässä. Hän ilmeisesti yritti löytää Siriuksen salakätkön. Lopulta hän kuitenkin luovutti.
”Hyvä on. Kerro minulle heti, jos näet jonkun jossakin. Ja laita se taulu takaisin seinälle.”
”Kaikin mokomin. Tässä vaan puhdistin pölyt sen päältä.”
Harry ja Draco odottivat, että Voron askeleet loittonivat, ja tulivat sitten varovasti pois komerosta.
”Tyhmä vanha ukko. Uskoo aina kaiken”, Sirius mutisi ja oli taas irrottamassa taulua seinältä. Harrya nauratti, mutta Draco vaikutti hieman pelokkaalta.
”Mentäisiinkö jo takaisin? Alkaa käydä tylsäksi”, Draco valitti.
”No jaa, ollaanhan me jo jonkin aikaa täällä kierreltykin. Käyn vain ensin vessassa”, Sirius totesi ja käveli kohti luutakomeroa.
”Mutta Sirius, se on –” Harry aloitti, muttei saanut lopetettua lausettaan. Hänen suunsa jäi roikkumaan auki, ja Draco näytti vähintäänkin yhtä kummastuneelta.
”Mitä sanoitkaan?” Sirius kysyi ja astui sisään kaakeloituun huoneeseen, jossa oli siististi rivissä vessakoppeja.
”En mitään”, Harry totesi ja jäi sitten odottamaan Siriuksen paluuta, jotta saisi kuulla kaiken, mikä vain vähääkään liittyi huoneeseen.
Niinpä he olivat puhuneet huoneesta koko matkan tyrmiin asti. Sirius oli kertonut heille, että huone muuntui aina siksi, mitä sinne menevä kulloinkin tarvitsi. Harryn mielessä liikkui jo mitä mielikuvituksellisimpia käyttötapoja, kun Sirius sitten keskeytti hänen mietteensä.
He olivat päässeet hedelmätaulun eteen.Harry tuijotti Siriusta epäileväisenä, mutta päätti kuitenkin yrittää. Koulu oli täynnä kaikkea omituista, eikä päärynän kutittaminen olisi edes oudoimmasta päästä. Niinpä Harry koski varovasti sormellaan päärynää ja kutitti sitä. Hetken kuluttua päärynä alkoi hytkyä ja kikattaa, jonka jälkeen taulu paljasti takaansa aukon.
”Teidän jälkeenne”, Sirius totesi ja antoi Harryn ja Dracon kavuta ensin sisään.
”Vau”, he henkäisivät molemmat yhtä aikaa.
Keittiö oli jättimäinen. Se oli kopio Suuresta salista, jonka lisäksi siellä oli tietysti kaikki ruuanlaittoon tarvittava välineistö. Kaikkein oudointa oli se, että siellä hääri monen monta kotitonttua ihmisten sijaan.
Harry ei osannut sanoa mitään ihastukseltaan, eikä osannut ilmeisesti Dracokaan. Onneksi Siriusta ei niin vain saanut hiljennettyä.
”Terve tontut”, Sirius huudahti heti sisään päästyään.
”Päivää, herra Sirius Musta”, kaikui keittiössä, kun jokainen kotitonttu tervehti Siriusta samaan aikaan. Sen jälkeen Sirius olikin jo tonttujen ympäröimänä, kun jokainen niistä tyrkytti hänelle jos jonkinmoista syötävää.
”Ei teidän minun takiani tarvitse”, Sirius vähätteli, ”mutta pojilla varmaan on nälkä, vai mitä?”
Harry ja Draco katsahtivat toisiinsa.
”No jaa..” eikä mennyt aikaakaan, kun heidän sylinsä pursusivat kakkua ja kermakaljaa.
Kun he olivat syöneet mahansa täyteen, kiitelleet tonttuja ja ihmetelleet kaikkea keittiössä, he sanoivat viimein hyvästit ja kömpivät ulos ovi-aukosta.
”Vau, siistiä! Meilläkin on kotitonttu, mutta se on ihan turha. Se ei osaa mitään ja on aina vain jaloissa”, Draco selitti Harrylle ja Siriukselle.
”Sellaisia ne kotitontut ovat”, Sirius tuumasi puoliksi itsekseen. Harry arveli tietävänsä, mitä Sirius ajatteli. Hän oli perinyt perheeltään kotitontun, Oljon. Se oli ainoa kotitonttu, jonka Harry oli koskaan ennen nähnyt, joten siksi hän olikin ollut hieman ihmeissään nähdessään niin monta ystävällistä ja suloista tonttua. Oljo oli aivan kuin toiselta planeetalta, ja nyt Harry todella ihmetteli, miksei Sirius ollut vaihtanut sitä jo toiseen.
Lopun matkaa oleskeluhuoneelle kukaan heistä ei sanonut sanaakaan. Sirius vaipui selvästi omiin mietteisiinsä, ja Harry ja Draco olivat vain tolkuttoman väsyneitä. Kun he sitten viimein saapuivat huoneen ovelle, he tajusivat, ettei kukaan heistä tiennyt salasanaa.
”Tunnussana”, ovi vaati yhä uudelleen ja uudelleen.
”Öö.. Luihuinen.. Käärme.. Pimeys.. Severus.. Kalkaros.. Pokkuroija.. No samperi! Mistä minä voisin tietää? Käärmeennahka!” Draco mutisi kiukkuisena ja sai yllättyä. Viimeisen sanan kohdalla ovi väistyi hänen tieltään.
”Ohhoh”, Harry totesi, mutta Sirius näytti vähän pettyneeltä.
”Harmi, olisin voinut vaikka vannoa, että salasana on Ruikuili”, Sirius tuumasi mietteliäänä. Harry ja Draco katsoivat häntä kysyvästi, mutta Sirius vain kohautti olkiaan, ”ääh, vanha juttu.”
Tällä kertaa Harry oli niin väsynyt, ettei jaksanut kysellä enempää.
”Koska me taas nähdään?” Harry kysyi toiveikkaana.
”Katsotaan nyt. Periaatteessahan minä en saisi olla täällä. Tulin vain jutustelemaan Dumbledoren kanssa muutamasta asiasta”, Sirius totesi hieman välttelevästi. Harry arveli hänen salaavan jotakin.
”Mistä tulit juttelemaan?”
”Aikuisten juttuja.”
”Kyllä sinä minulle voit kertoa.”
”Myöhemmin sitten. Kannattaa kömpiä nopeasti sänkyyn, ettei Kalkaros vain löydä teitä haahuilemasta täältä. Nähdään, Harry!” Sirius totesi ja halasi Harrya lähteäkseen.
”Nähdään”, Harry vastasi, mutta oli pettynyt. Siriuksessa oli jotakin kummallista.
Harry katseli vielä, kun Sirius käveli poispäin heistä. Sen jälkeen sekä ovi että Draco vaikuttivat jo niin kiukkuisilta, että Harryn oli pakko mennä sisään huoneeseen.
Huone ei vaikuttanut yhtään niin mukavalta kuin Rohkelikon huone oli, ellei hänelle sitten oltu valehdeltu sen hienoudesta. Huoneessa oli vain muutama ikkuna, jotka nekin olivat kaikki täynnä vihreää limaa. Huone oli järven alla ja loisti siksi haaleasti vihreänä. Ainoa asia, joka hieman toi lämpöä, oli suuri takka.
”Aika kotoisa, vai mitä?” Draco kysyi Harrylta johdattaessaan tätä makuusaleihin.
”No jaa. Aika kolkko minusta”, Harry tuumasi vähän surullisena.
”Sinulla on outo maku”, Draco vastasi ja avasi sitten varovasti makuusalin oven. Kaikki muut siellä olijat nukkuivat jo sikeästi. Niinpä Harry ja Dracokin vain vaihtoivat yöasut päälleen ja kömpivät sänkyihinsä. Ne sentään olivat pehmeitä ja mukavia. Harry oli jo melkein nukahtanut, kunnes hän muisti, ettei ollut vielä kirjoittanut vanhemmilleen. Niinpä hän haparoi yöpöydältään paperia, laittoi lampun päälle, lasit silmilleen ja alkoi kirjoittaa.
Hei äiti ja isä,
ehkä kuulittekin jo, mutta jouduin Luihuiseen. Tämä on kamalaa. Hattu varmaan hajosi tai jotakin. Minulla on ikävä teitä. Kirjoitan huomenna lisää.
Harry
Luettuaan kirjeen nopeasti lävitse, Harry aikoi kiinnittää sen pöllönsä jalkaan, kunnes hän muisti, että Hedwig oli kaukana pöllötornissa. Niinpä Harry huokaisi syvään, heitti näkymättömyysviitan päällensä ja lähti kohti pöllölää.
Kun hän sitten viimein oli tulossa takaisin päin kohti oleskeluhuonetta, hän kuuli puhetta samasta syvennyksestä, johon Sirius oli heidät muutama tunti sitten vetäissyt. Harry käveli vähän lähemmäs, jotta pystyisi kuulemaan keskustelun.
”Jos sinä teit sen, voit olla varma, ettet opeta tässä koulussa enää päivääkään”, kuului ääni Harryn korviin. Siriusko?
”Ja miksi sinä kuvittelet, että minä haluaisin hänet omaan tupaani?” toinen ääni vastasi ärhäkästi. Sitä ääntä Harry ei tunnistanut, mutta oletti sen kuuluvan Kalkarokselle. Mutta mistä he kaksi oikein kiistelivät ja vielä tähän aikaan yöstä?
”En minä vain tiedä, mutta sen tiedän, että sinä olet jotenkin tämän takana!” Sirius miltei jo huusi.
”Vai niin. No, todista se sitten!” Kalkaroskin korotti ääntään.
”Niin teenkin!” Sirius huusi vihaisena takaisin, ja Harry ehti juuri ja juuri väistyä sivuun, ettei käytävään pyyhältänyt Sirius kiilannut häntä nurin. Harry oletti Kalkaroksen seuraavan pian perässä, joten hän ei aikaillut paluun kanssa. Hän miltei juoksi oleskeluhuoneen ovelle, pujahti siitä nopeasti sisään ja palasi suoraan sänkyynsä.
Sitten vasta hänellä oli aikaa ajatella asiaa. Olivatko he puhuneet hänestä? Oliko Kalkaros aiheuttanut sen, ettei hänestä tullutkaan Rohkelikkoa? Mutta miksi? Eiväthän he edes tunteneet toisiaan. Harryn päässä pyöri miljoonia kysymyksiä, mutta ei yhtään vastausta. Kaikesta huolimatta hän oli kuitenkin jo niin väsynyt, että uni vei voiton.
Unissaan hän lensi luudallaan pisin Tylypahkan tiluksia. Hänellä oli hauskaa, kunnes Kalkaros tuli hänen luokseen lajitteluhattu päässään ja totesi, että Harry joutuisi Luihuiseen koko loppu iäkseen. Sitten Harry tipahti luudalta suoraan Siriuksen syliin, joka heitti hänet maahan huutaen: ”petturi!”
Harry yritti nousta maasta, muttei pystynyt siihen. Jokin veti häntä väkisin alaspäin, aivan kuin hänet olisi taiottu pysymään siinä iäti. Seuraavaksi häntä alettiin paiskia kivillä. Ensin isä, sitten äiti ja lopulta myös Ron.
”Ei, ei, älkää!” Harry huusi kauhuissaan ja heräsi sitten säpsähtäen juuri sopivasti väistääkseen seuraavan häntä kohti lentävän paperimytyn.
”Ylös jo, laiskimus! Et varmaan halua myöhästyä heti ensimmäisenä päivänä”, Draco virnisti hänelle omalta sängyltään ja yritti taas osua paperimytyllä.
Harry väisti senkin ja alkoi sitten viskoa myttyjä takaisin Dracoa kohti. Ehkä hän vielä jonain päivänä tottuisi tähän.
]]>
12. Lukuakin olen jo aloitellut, mutta siinä varmaan kestää.
Eli tosiaan, tää ei enää ole jäissä!
Myös luvut 1-10 on uudistettu, tai oikeastaan vain korjattu ja selkeennetty. Nekin voi lukaista läpi, mutta pakko ei ole, koska en muistaakseni muuttanut niissä mitään suurta tai juoneen liittyvää.. Mutta jos löytyy innostusta ja viime kerrasta on aikaa, ni lukekaa toki nekin. (:
Ennen kaikkea olis kiva saada palautetta. Moniko tätä aikoo vielä lukea ja oliko uusittu luku huono vai hyvä juttu.
Lukuhetkiä. Alla suora linkki lukuun..
- Skars
]]>Lajittelu
Harry seisoi jonossa levottomana. Hän oli kysellyt vanhemmiltaan kaikenlaista, muttei hän ollut tajunnut kysyä, miten hän jatkaisi matkaansa junan jälkeen. Hän tosin uskoi, ettei hän joutuisi yksin mihinkään, mutta olisi silti ollut helpottavaa tietää edes jotakin tulevasta.
Ennen kuin Harry ehti kuitenkaan pohtia kohtaloaan enempää, hänet keskeytettiin.
”Pääsit sitten eroon Malfoysta”, joku tuhahti Harryn oikealla puolella. Harry käännähti nopeasti ympäri ja huomasi sitten nyrpeän Ronin vierellään.
”En ymmärrä, miksi käyttäydyt noin. Malfoy vaikutti ihan mukavalta”, Harry huokaisi ja alkoi sitten tuijottaa eteensä nähdäkseen vilauksen tulevasta, ”tiedätkö, miten me päästään linnaan?”
Ronilla ei kuitenkaan ollut aikomustakaan vastata Harryn esittämään kysymykseen. Hän ei ollut vielä saanut Dracoa mielestään.
”Mutta Malfoy ei ole mukava. Tiesitkö, että koko hänen sukunsa on täynnä pahoja pimeydenvelhoja? Hänen isänsä on vanha kuolonsyöjä!”
”Eikä? Oikeastiko?”
”Niin. Malfoyt ovat ylimielistä porukkaa. Jos et ole puhdasverinen, olet heidän tappolistallaan.”
”En usko. Draco vaikutti ihan mukavalta. Eihän häntä voi tuomita vain hänen sukunsa takia?”
”Harry, uskoisit jo. Ei ole lainkaan hyväksi olla Dracon kaveri.”
”Niin, mutta –”, Harry aloitti vielä, muttei ehtinyt jatkaa, koska Hagrid alkoi puhumaan.
”No niin, ekaluokkalaiset. Seuratkaa vaan mua, niin ette pääse eksymään. Me kävellään alas, tonne järven rantaan. Seuratkaa vaan mua..” Hagrid selitti ja lähti johdattamaan pitkää, mutkittelevaa jonoa eteenpäin.
Harry ei enää muistanut, mitä hän oli aikonut sanoa Dracosta, eikä hän oikeastaan välittänytkään siitä. Ron ei selvästikään muuttaisi mieltään, joten oli turhaa tuhlata aikaa asian vatvomiseen. Niinpä Harry keskittyi vain odottamaan innokkaana, mitä tuleman pitäisi. Ilmeisesti Ron teki samoin, koska hän tuntui yhtäkkiä piristyneen, ja nyrpeä ilme oli kadonnut hänen kasvoiltaan.
”Fred sanoi, että meidän pitää uida järven yli”, Ron selitti innoissaan, ”minulla on siksi uimahousut kaavun alla, ei olisi kivaa mennä lajitteluun märkänä.”
Harry jähmettyi paikoilleen niin, että muutama takana tullut törmäsi häneen.
”Uida?” Harry kysyi hienoinen järkytys äänessään.
”Niin Fred sanoi”, Ron kohautti olkiaan ja riuhtaisi sitten Harryn takaisin liikkeelle, ”vauhtia nyt tai saat kourallisen vihamiehiä heti kättelyssä.”
Harry vilkaisi taakseen: Ron oli oikeassa. Hänen takanaan olevat vaikuttivat hermostuneilta, koska Harry tukki kapean polun.
”Anteeksi”, Harry huikkasi jonon peräpäälle ja jatkoi sitten matkaansa kohti rantaa. Hänen järkytyksensä ei kuitenkaan ollut vieläkään haihtunut. Uiden Tylypahkaan? Sehän oli pähkähullua.
”No niin, jakaannutaan ryhmiin, neljä aina yhteen”, Hagridin kantava ääni kajahti rannasta.
”Uidaanko me ryhmissä?” Harry pohti ääneen ja yritti samalla nähdä rantaan.
”Niin kai”, Ron vastasi, mutta hän ei näyttänyt enää lainkaan niin varmalta uimisen suhteen, ”jos Fred huijasi minua, minä –”.
”Katso Ron! Me mennään veneillä! Katso!” Harry huusi helpottuneena, kun hän vihdoin näki rannalle. Heitä odotti siellä monta pientä venettä valmiina lähtöön.
”Saamari! Tästä Fred ei selviä vähällä”, Ron mutisi loukkaantuneena ja lähti sitten kävelemään Harryn kanssa veneitä kohti.
Monen kirosanan ja epämääräisen lauseen jälkeen, he nousivat molemmat varovasti samaan veneeseen. Se pysyi yllättävän suorassa, aivan kuin jokin jättimäinen näkymätön käsi, olisi pitänyt sen vakaana.
”Keitähän muita me saadaan seuraksi?” Ron kysyi Harrylta.
”En tiedä. Toivottavasti ei ketään ääliötä.”
”Katso, me saadaan Neville!” Ron sitten yhtäkkiä huudahti ja löi kädellään melkein Harrya.
”Ron, älä osoita! Äiti kielsi sen”, Harry valitti ja yritti saada Ronin käden painumaan alas. Sanoistaan huolimatta hänkin yritti tosin vilkuilla Nevillen suuntaan, mutta salaa.
”Onkohan sillä oikeasti arpi?” Ron kysyi kiinnostuneena, eikä vieläkään ollut laskenut ojennettua kättään.
”Ron!” Harry huusi epätoivoisena ja sai siten vihdoin Ronin havahtumaan todellisuuteen. Hitaasti Ron laski kätensä alas, mutta tuijotti yhä lähestyvää Nevilleä.
Eikä mennyt lopulta aikaakaan, kun Neville oli heidän paattinsa kohdalla.
”Minut käskettiin tänne”, poika takelteli hieman sanoissaan ja nosti sitten jalkaansa noustakseen veneeseen.
”Tervetuloa vaan”, Ron toivotti iloisesti ja vinkkasi sitten Harrylle silmää.
Hetkeen kukaan ei sanonut mitään. He vain istuivat kolmisin veneessä: Harry ja Neville tuijottaen jonnekin kaukaisuuteen kiusaantuneina, ja Ron tuijottaen suoraan päin Nevillen otsaa. Onneksi hiljaisuus rikkoutui viimein, kun vielä joku tuntematon poika istahti samaan veneeseen heidän kanssaan.
”Tähän varmaan mahtuu vielä?” poika kysyi heiltä kaikilta yleisesti, ja Harry nyökkäsi hänelle.
”Onpa tämä jännää, minun isäni sanoi, että jättiläiskalmari nappasi hänet silloin, kun hän matkusti Tylypahkaan”, veneeseen istahtanut poika totesi.
”Eikä?” Neville vinkaisi peloissaan ja katsahti sitten poikaan päin.
”Ei helkkari! Oletko sinä Neville Longbottom? Vau! Onko sinulla se arpi?” poika kyseli innoissaan.
”Olen”, Neville vastasi vähän vaisusti ja punastui.
”Voitko näyttää meille arpesi?” Ron puolestaan kysyi vähän turhankin innostuneena.
”Älkää”, Harry totesi hiljaisena. Kyllä hänkin halusi nähdä arven, ja Neville kiinnosti häntä muutenkin kovasti, mutta hän ei voinut olla ajattelematta, miltä hänestä itsestään olisi tuntunut samassa tilanteessa: keskellä tuntemattomia tentattavana. Ja etenkin, kun hänen äitinsä oli antanut hänelle selkeän varoituksen pojan kohtelusta.
Harryn sanoista huolimatta Ron ja tuntematon poika jatkoivat kuitenkin kyselyään koko venematkan ajan. Välillä myös Harry sortui ottamaan osaa keskusteluun. Minkä hän sille mahtoi, että Neville oli kiinnostava? Kaiken lisäksi Neville suostui jopa raottamaan etuhiuksiaan niin, että kaikki näkivät hänen arpensa. Siinäkin kohtaa Harryn oli ollut pakko katsoa, eihän sellaista tilaisuutta voinut olla käyttämättä. Eikä äiti ollut kieltänyt katsomasta, mikäli poika itse esitteli itseään. Ehkä Neville sitä paitsi piti siitä, huomiosta. Kukapa nyt ei olisi pitänyt? Harrysta olisi ollut hauskaa, jos kaikki olisivat tunteneet hänet. Olla nyt julkkis jo melkein syntyessään!
Viimein Nevillen piina kuitenkin loppui. Kun Hagrid ilmoitti, että Tylypahka tulisi kohta näkyviin, kaikkien katseet kiinnittyivät hänen osoittamaan suuntaansa. Hetki oli aavemainen. Moni pieni vene lipui täysin äänettä kohti linnaa, eikä kukaan sanonut mitään, ei edes heidän seurassaan istuva puhelias poika. Järven yllä leijaili hento sumu, ja ilma oli muuttunut hieman koleaksi.
”Ooh”, kuului sitten monesta paatista, kun Tylypahka vihdoin näyttäytyi puuston takaa. Linna oli todella valtava ja kaunis. Monet valot loistivat sen ikkunoista ja torneista, oikeastaan koko linna tuntui loistavan. Harry ei ollut koskaan ennen nähnyt mitään niin houkuttelevaa ja samalla pelottavaa. Kuinkahan monta kertaa hän onnistuisi eksymään? Pitäisi ehkä lyödä vetoa Ronin kanssa.
”Tervetuloa Tylypahkaan!” Hagrid sitten vielä antoi lumoavan päätöksen koko venereissulle hymyillen oikein leveästi.
Seuraavaksi puheensorina alkoi vasta sitten, kun he kaikki olivat nousseet veneistä ja seisoivat yhdessä rykelmässä jossakin ahtaanoloisessa huoneessa.
”Mitä me nyt vielä odotetaan?” Ron marisi kolmannen kerran minuutin aikana.
”Voitko sinä mitenkään olla hiljaa, minä yritän oppia”, joku kiharapäinen tyttö tiuskaisi Ronille, hänkin kolmannen kerran.
”Mitä se sinulle kuuluu, mitä minä teen? Mene muualle sitten, jos häiritsee.”
Tyttö mulkaisi Ronia kerran vihaisesti ja asteli sitten ylväästi huoneen toiselle puolelle.
”Ihme nipottaja”, Ron tuhahti vielä hänen peräänsä. Harry virnisteli Ronin vieressä. Hän ei tahtonut saada sanaa suustaan, koska häntä jännitti niin paljon. Hänen isänsä oli kyllä kertonut hänelle lajittelusta, ja hän tiesi suunnilleen, mitä siinä tulisi tapahtumaan, mutta siitä ei tuntunut olevan mitään apua.
”Mitä jos joudunkin Luihuiseen?” Harry kysyi hiljaa Ronilta, joka marisi yhä jostakin turhanpäiväisestä.
”Nääh, en minä usko. Kyllä luihuisen tunnistaa. Katso nyt vaikka”, Ron tuhahti ja osoitti huoneen toiseen päähän, jossa Draco Malfoy roikotti kiharapäisen tytön kirjaa naama virneessä.
”Hei, ei noin saisi tehdä”, Harry totesi enemmän itselleen kuin kenellekään muulle.
”Itsepähän tyttö sitä kerjäsi”, Ron kohautti olkiaan.
”Ai, puolustatko sinä nyt Dracoa?”
”En. Minä vain yritän päättää, kumpaa minä inhoan enemmän.”
Harry hymyili vaisusti. Hän ei viitsinyt puuttua asiaan sen paremmin, mutta se vaivasi häntä kuitenkin aina siihen asti, kunnes joku tiukan näköinen naishenkilö pelmahti huoneeseen. Saman tien huoneeseen lankesi täydellinen hiljaisuus aivan kuin nainen olisi loihtinut sen heidän ylleen. Kaikki tuijottivat hieman pelokkaina naista ja odottivat, että tämä sanoisi jotain. Tutkailtuaan ensin oppilaita lasiensa alta, nainen sitten viimein avasikin suunsa. Hänen äänensä sopi täydellisesti hänen ulkomuotoonsa: tiukka ja komenteleva.
”No niin, oppilaat! Tervetuloa Tylypahkaan! Kuunnelkaahan sitten”, nainen kuulutti kaikille ja odotti hetken, että viesti meni perille, ”minä olen professori Minerva McGarmiva. Avustan teitä lajitteluseremoniassa, joka alkaa aivan näillä minuuteilla Suuressa Salissa. Muut oppilaat ovat jo pöydissä, mutta te pääsette niihin vasta sitten, kun teidät on lajiteltu tupiin. Aluksi, te muodostatte jonon aakkosjärjestykseen, jonka jälkeen te kävelette kauniissa ja suorassa letkassa saliin. Pyydän teitä huomiomaan, että lajitteluseremonia on jo vanha ja arvokas perinne Tylypahkan historiassa. Lisäksi se vaikuttaa merkittävästi teidän tulevaisuuteenne Tylypahkassa. Siinä teidät lajitellaan sellaiseen tupaan, johon te parhaiten sovellutte, ja joka tulee olemaan kuin teidän oma perheenne. Te käytte oppitunneilla tupanne kanssa, yövytte tupanne makuusaleissa ja vietätte vapaa-aikanne oman tupanne oleskeluhuoneissa.”
Seuraavaksi professori antoi katseensa kiertää oppilaasta toiseen. Hän halusi selvästikin viestittää, että mikäli joku oli eri mieltä seremonian arvokkuudesta, sai hän kävellä saman tien ulos samasta ovesta, josta oli tullutkin. Harry vilkaisi Ronia yhä jännittyneempänä, mutta ensimmäistä kertaa Ronkin käyttäytyi ihmisiksi, eikä siksi huomannut Harryn vilkaisua.
”Lisäksi”, McGarmiva jatkoi kuin ei olisi koskaan ollutkaan hiljaa, ”haluan tähdentää, että kyseiset neljä tupaa ovat nimeltään Rohkelikko, Luihuinen, Korpinkynsi ja Puuskupuh. Mikään tupa ei ole toistaan huonompi, ja jokainen on kasvattanut merkittäviä noitia ja velhoja. Koko aikananne Tylypahkassa te joko keräätte pisteitä tuvallenne tai menetätte niitä. Lukuvuoden lopussa eniten pisteitä kerännyt tupa palkitaan pokaalilla, mikä on erittäin suuri kunnia.”
Taas professori antoi katseensa kiertää oppilaiden joukossa.
”Siksi”, professori sanoi vähän ääntään korottaen, ”minä oletan, että jokainen teistä tuottaa mainetta sille tuvalle, johon tulee valituksi.”
Oppilaat katselivat vähän pelokkaina toisiaan, mutta he eivät ehtineet tehdä sitä kauan, koska McGarmiva alkoi taas puhua.
”Nyt muodostamme jonon”, McGarmiva ilmoitti ja alkoi sitten luetella nimiä listastaan. Harry keskittyi kiivaasti jokaiseen sanaan, jotta hänen nimensä ei vahingossakaan livahtaisi ohi korvien. Hän ei halunnut joutua naisen kynsiin, toivottavasti tämä opetti jotakin, jota hänen ei tarvitsisi koskaan opiskella.
Monta nimeä kajahti professorin suunsa ennen kuin tuli Harryn vuoro.
”Potter”, McGarmiva sitten viimein huudahti, ja Harry kipitti vikkelästi jonon jatkeeksi vilkaisten vielä kerran Ronia pelokkaana.
Kun kaikki olivat sitten viimein kauniissa, tai vähemmän kauniissa, letkassa, McGarmiva ilmoitti käyvänsä salissa tarkistamassa tilanteen. Saman tien, kun hän oli mennyt, alkoi huoneessa pelokas ja jännittynyt puheensorina. Se loppui kuitenkin varsin pian, koska McGarmiva tuli melkein heti takaisin.
”Olemme valmiita, seuratkaa minua.”
Mitään sanomatta letka lähti liikkeelle. Kaikki tuijottivat jännittyneinä eteensä, odottaen näkevänsä ilmeisesti jotakin hirveää. Sitä mukaa, kun jonossa olevat astuivat saliin, kuului monia ”ooh” –huudahduksia. Harry ihmetteli, mistä oikein oli kyse, mutta se selvisi hänelle pian. Sali ei turhaan ollut Suuri Sali. Se oli valtavan iso ja avara, ja lisäksi sen katto näytti siltä, kuin kattoa ei olisi ollutkaan, mutta koska ulkona näytti nyt satavan vettä, Harry oletti, että katto oli lumottu.
Salin keskellä oli neljä pitkää pöytää, jotka Harry oletti kuuluvan oppilaille. Väreistä päätellen yhdessä pöydässä istuivat aina yhden tuvan oppilaat. Opettajat taas istuivat omassa pöydässään, joka oli eri päin kuin oppilaiden pöydät. Ilmeisesti opettajat pystyivät näin pitämään oppilaita silmällä.
Harry ei kuitenkaan ehtinyt katsoa salia kauemmin, koska hänen huomionsa kiinnitti vanha ja erittäin rispaantunut hattu. Hattu nökötti matalalla jakkaralla, ja kaikki tuijottivat sitä. Harry mietti miksi, mutta piti kuitenkin itsekin katseensa siinä, ettei näyttänyt hölmöltä. Eikä mennyt aikaakaan, kun syy selvisi hänelle. Koko ekaluokkalaisten jono nytkähti taaksepäin, kun hatun repeämästä alkoi yllättäen kuulua laulua.
Olen hattu, joka laulaa
hattu, joka taitaa
jotain sellaista,
josta toisten on turha edes haaveilla.
Näen syvälle sisääsi,
et voi mitään salata,
et edes sitä,
kuinka tahtoisit karata.
Siispä tule,
ja sovita mua,
niin mä kerron,
missä tuvassa tarvitaan sua.
Olisitko kenties Rohkelikko,
sydämeltäs urhea ja peloton,
kuin uljas ritari,
uskomaton.
Vai sovitko paremmin Luihuiseen,
suurenmoiseen oveluuteen.
Siellä et keinoja kaihda,
etkä ystäviäsi muuksi vaihda.
Tai ehkä oletkin Korpinkynsi,
mukanaan aina analyysi.
Olet nokkela, viisas ja terävä,
on mieli sulla aina vireä.
Vai oletko sittenkin rehti Puuskupuh,
ilo ja nautinto oppimisesta, huh.
On malttisi, mielesi täyttä rautaa,
et koskaan kaiva ystävälles hautaa.
Joten tule ja katso,
missä paikkasi on,
älä pelkää!
En mä anna sulle selkää!
Yhtä nopeasti kuin hattu oli aloittanutkin, se lopetti. Koko Sali räjähti. Oppilaat ja opettajat aloittivat valtavat suosionosoitukset. Kaikki taputtivat ja vislasivat, osa nousi jopa seisomaan. Pian saliin lankesi kuitenkin taas painostava hiljaisuus, kun McGarmiva astui salin eteen pidellen pergamenttikääröä. Harrya alkoi jännittää, hänen vatsansa muljahteli ikävästi. Hän olisi halunnut kysyä, tunsiko Ron samoin, muttei voinut, koska Ron oli hänestä niin kaukana.
”Kun kuulette nimenne, tulette sovittamaan hattua. Sen jälkeen voitte käydä istumaan oman tupanne pöytään”, McGarmiva ilmoitti kovaan ääneen ja jatkoi sitten kummempia odottamatta, ”Hannah Abbot.”
Jonon ensimmäinen tyttö käveli tutisevin askelin salin eteen ja istui jakkaralle. Hän laittoi hatun päähänsä, ja kaikki odottivat. Kesti muutama sekunti, kunnes hattu oli ilmeisesti tehnyt päätöksensä. Repeämä aukeni taas ja ilmoille kajahti huudahdus: Puuskupuh!
Tyttö otti helpottuneena hatun päästään ja singahti hurraavan Puuskupuhin pöytään. Seuraavat jonossa olevat lajiteltiin samalla kaavalla, joskin lajiteltavien tupa vaihtui silloin tällöin. Harrya jännitti yhä, eikä hän siksi pystynyt kiinnittämään lajitteluun suurestikaan huomiota. Kuitenkin, kun McGarmiva huudahti Nevillen nimen, koko Sali hiljeni tyystin, ja Harry, niin kuin kaikki muutkin, seurasi tarkasti katseellaan Nevillen kulkua salin eteen. Hän huomasi, kuinka Nevillekin tärisi pelosta. Miten se oli mahdollista, hänhän oli voittanut tiedät-kai-kenet? Hän oli myös tottunut huomioon, miksi häntä siis turhaan jännitti.
Harry oli juuri kertomassa ajatuksiaan vierustoverilleen, kun Neville rämähti maahan. Osa salissa naurahti pienesti, mutta suurin osa oli hämmennyksestä sekaisin. Heidän mielessään pyöri varmasti samat asiat kuin Harrynkin: Miten tuo pystyi ikinä päihittämään ketään? Tuo nössö?
Neville kuitenkin kokosi itsensä yllättävän nopeasti ja kompuroi naama punaisena jakkaralle. Hän heilautti hatun päähänsä, ja jokainen silmäpari oli nauliintuneena häneen. Nevillen pää oli uponnut kokonaan hatun sisään, mutta silti Harry oli varma, että kuuli sen sisältä välillä tukahtuneita vingahduksia. Harry mietti, mistä se johtui, muttei päässyt mihinkään lopputulokseen ennen kuin hattu viimein monen minuutin päästä kuulutti: Rohkelikko!
Rohkelikon pöydässä taputettiin ja hurrattiin enemmän kuin kellekään muulle oli tehty. Weasleyn kaksoset hoilasivat jotakin, joka kuulosti voittolaululta: ”Me saatiin Neville!” – se alkoi. Neville punastui lisää, ja laittoi sitten hutiloiden hatun takaisin penkille. Sen jälkeen hän lähti kompuroimaan oman tupansa pöytään. Harrya hymyilytti, mutta hetkessä hän oli taas kadottanut keskittymiskykynsä.
Seuraavaksi Harry havahtui sitten, kun McGarmiva ilmoitti Dracon vuoron koittaneen. Harry käänsi katseensa jakkaralle. Draco käveli eteen liioitellun hitaasti, oikein ylväänä ja itsevarmana. Nyt kun Harry ajatteli tarkemmin, Ronin sanoissa saattoi sittenkin olla jotakin perää.
Kaikenlisäksi Draco ei ehtinyt kunnolla edes sovittaa hattua, kun hattu jo kiljahti: Luihuinen! Ja koko Luihuisen pöytä puhkesi valtaviin suosionosoituksiin. Harry tunsi pienen pettymyksen sisällään, mutta ajautui pian taas omiin maailmoihinsa havahtuakseen sopivasti siihen mennessä, kun hänen oma nimensä kajahti ilmoille.
Harryn sydän hypähti kurkkuun, kun hän lähti kävelemään korokkeelle ja siitä taas jakkaralle. Hän yritti keskittyä kovasti vain päämääräänsä ja yritti olla välittämättä häntä seuraavista katseista. Ei häntä tietenkään seurattu yhtä intensiivisesti kuin Nevilleä, mutta hän ei ollut tottunut minkäänlaiseen huomioon ja siksi hänestä tuntui niin inhottavalta.
Pian hän kuitenkin saavutti jakkaran, pudotti hatun päähänsä (se jäi kiinni hänen korvistaan) ja istahti jakkaralle. Hän tuijotti salin takaseinää ja odotti, mitä tapahtuisi. Odotuksistaan huolimatta hän kuitenkin säpsähti, kun hattu alkoikin puhua, ilmeisesti niin, että vain hän kuuli sen.
”Vai Potter? Minä tiedänkin sinusta kaikenlaista, paljon sellaista, jota et itsekään tiedä.. Mutta mihinkä minä sinut panisin? Olet urhea, se on selvää. Ehkä vähän liiankin urhea, uhkarohkea, jos saan sanoa. Olet lojaali, puolustat ystäviäsi. Mutta taidat myös pitää kepposista? Hmm.. Katsotaan, katsotaan..”
Ja sitten hattu hiljeni. Harrya alkoi pelottaa. Hän sulki silmänsä. Meniköhän hattu rikki? Joutuiko hän korvaamaan sen? Vai eikö hän sopinut mihinkään?
”Ei Luihuiseen, ei Luihuiseen”, Harry mumisi miltei huuliaan liikuttamatta. Miksi tämä kesti niin kauan? Harryn kädet alkoivat hikoilla, ja otsallekin kohosi muutama hikipisara. Lopulta hän kuitenkin pääsi jännityksestä. Tai ainakin melkein.
”Luihuinen!” hattu huusi hiljentyneelle salille. Harry lamaantui. Luihuinen? Sanoiko se todella Luihuinen? Harry avasi varovasti silmänsä: Luihuisten pöydässä taputettiin railakkaasti, muissa pöydissä hieman vaisummin. Mitä tämä nyt tarkoitti? Hän oli Rohkelikko, ei Luihuinen. Hänen isänsä oli Rohkelikko, samoin hänen äitinsä ja jopa Sirius! Tämän täytyi olla pahaa unta.
Harry nipisti itseään. Hän ei herännyt.
”Potter? Kuuletko sinä minua?”
Harry kohotti katseensa osaamatta sanoa mitään. Ystävällinen ja kevyt töytäisy sai hänet liikkeelle jakkaralta. Hänen jalkansa tuntuivat spagetilta ja matka pöytään oli kuolettavan pitkä. Hän ei uskaltanut katsoa Roniin, vaikka toisaalta, ilme olisi taatusti ollut näkemisen arvoinen.
Lopulta Harry kuitenkin pääsi Luihuisten pöydän luo. Draco hymyili hänelle ja taputti vapaata paikkaa vieressään.
”Tiesinhän minä, että sinussa oli jotakin! Hyvä valinta, Potter”, Draco totesi hymyssä suin, vaikka Harrysta se näytti virneeltä. Hän nielaisi ja kakisti sitten kurkkuaan.
”Joo”, hän totesi ja istui Dracon viereen, yhä kohmeessa.
”Muutit sitten mieltäsi, vai?” Draco kysyi Harrylta selvästi kiinnostuneena.
”Joo. Tai siis en. En tiedä”, Harry vastasi ja ryhtyi sitten tuijottamaan loppuja lajiteltavia. Hän tarvitsi aikaa miettiä ja ajatella. Ilmeisesti Dracokin huomasi, että jokin oli vialla ja antoi asian olla.
Oli Ronin vuoro tulla lajitelluksi. Harry sulki silmänsä ja risti kätensä. Nyt jos koskaan, sen olisi parasta toimia. Hattu kuitenkin ehti vain hipaista Ronin päätä, kun hänen räiskyvän punainen tukkansa jo loisti muun perheen keskeltä. Rohkelikko, niinpä tietenkin. Harryn hartiat lysähtivät alas. Hän tuijotti haikeana, kun Ron nauroi pöydässä sydämensä kyllyydestä. Fred oli ilmeisesti juuri sanonut jotakin hyvin hauskaa, joka nauratti kaikkia hänen ympärillään. Harry olisi antanut vaikka vanhempansa, jotta olisi saanut olla yksi heistä.
Pian Harry kuitenkin säpsähti horroksestaan, sillä rehtori alkoi puhua. Hattu ja jakkara oli jo viety pois. Nyt tämä oli lopullista. Hän oli Luihuinen, ei Rohkelikko. Oli myöhäistä edes toivoa vaihtoa.
”Tervetuloa Tylypahkaan, niin uudet kuin vanhatkin! Kuten ehkä jo tiedättekin, minä olen Albus Dumbledore, Tylypahkan rehtori.”
Dumbledore antoi katseensa kiertää salissa. Harry oli jo valmiina vaipumaan vielä suurempaan epätoivoon, sillä hän vihasi pitkiä puheita ja epäilemättä tämä olisi taas yksi sellainen.
”Mutta”, Dumbledore aloitti juhlallisesti, ”en suinkaan halua pitkittää teidän nälkäänne. Hyvää ruokahalua!”
Salista kuului monia ihastuneita henkäyksiä. Harry katseli hämmentyneenä ympärilleen ja unohti sitten hetkeksi kaiken surkeutensa.
”Vau”, hän henkäisi innoissaan. Pöytien tyhjät astiat olivat täyttyneet itsestään jos jonkinmoisesta ruuasta. Harry kahmaisi lautaselleen paistettuja perunoita, keitettyjä perunoita, uuniperunoita, makkaraa, lihaa, kanaa ja kalaa, ja kun yksi nurkka jäi vielä peittämättä, hän nappasi kauhan ja kahmaisi yhdestä kulhosta kourallisen jotakin salaatintapaista.
”Kyllä tässä jo ehtikin nälättää”, hän mumisi sitten suu täynnä ruokaa.
”Mmmh mhhhmhm”, Draco vastasi hänelle posket pulleina. Harrya nauratti. Ehkä tuvalla ei lopulta ollutkaan niin suurta merkitystä?
Harry nosti katseensa nähdäkseen, mitä Ron puuhaili. Hänen hymynsä hyytyi kuitenkin varsin pian. Ron tuijotti häntä kuin tällipajuun törmänneenä ja laski sitten nopeasti katseensa, kun huomasi Harryn tuijottavan takaisin.
”Näytä sille keskaria”, Draco ehdotti ja ahtoi taas suunsa umpeen. Harry mulkaisi Dracoa kiukkuisesti.
”Ron voi joskus olla vähän jääräpäinen, mutta hän on yhä kaverini. Voisit oppia muistamaan sen asian hieman nopeammin.”
”Miten vain”, Draco tuumasi ja alkoi sitten täyttää lautastaan, joka oli tyhjentynyt niin nopeasti, että Harry olisi voinut vannoa hänen osaavan jo taikoa.
Harry olisi voinut vielä sanoa jotakin takaisin, mutta hän ei ollut sillä tuulella, että jaksaisi taas väittää vastaan. Niinpä hän vain antoi katseensa siirtyä opettajien pöytään. Siellä oli joitain tuttuja kasvoja, mutta jotkin olivat hänelle aivan tuntemattomia.
”Kuka tuo limatukka on?” Harry kuiskasi Dracolle. Tämä purskahti nauramaan niin, että kaikki hänen suussaan ollut mehu roiskahti suoraan hänen edessään istuvan pojan, ilmeisesti Grabben, päälle. Grabbe ei tosin näyttänyt edes huomaavan sitä, sillä hän söi ahnaammin kuin Draco ja Harry yhteensä.
”Severus Kalkaros”, Draco sitten viimein sai sanotuksi kuin maistellen nimeä suussaan, ”sehän on meidän tuvanjohtaja. Etkö sinä sitä muka tiennyt?”
Harry katsoi miestä uudelleen. Hän oli joskus kuullut nimen, muttei muistanut mitään muuta sen tarkemmin. Ehkä hän oli kuullut miehestä enemmänkin, mutta oli jo unohtanut sen? Mies ei kuitenkaan näyttänyt tutulta, minkä vuoksi olikin hyvin omituista, että hänestä miehessä oli jotakin pelottavaa ja kummallista.
”En tiennyt”, Harry sitten tyytyi vain toteamaan ja jatkoi opettajien tuijottelua. Hänestä se oli mielenkiintoista aina siihen asti kunnes hän pääsi Remuksen kohdalle. Harry vingahti ja sai Dracon kiinnostuneeksi.
”Mitä nyt?” Draco kysyi kohottaen kulmiaan.
”Ei mitään”, Harry kiirehti vastaamaan. Draco yritti selvittää, mitä Harry katsoi, muttei selvästikään onnistunut siinä.
”Mitä sinä katsot?”
”Opettajia.”
”Ketä niistä?”
Harry huokaisi.
”Remus Lupinia.”
”Muistan kuulleeni hänestä.. Remus.. Lupin.. Re- hei! Se on se ihmissusi”, Draco totesi ja jatkoi sitten syömistä kuin olisi vain todennut, että ’kas, alkoi sataa vettä’.
Harryn silmät pullistuivat päästä.
”Mitä sinä sanoit? Remusko?” Harry kysyi ja alkoi sitten nauraa, ”ei todellakaan! Remus on meidän perhetuttu ja tosi hyvä tyyppi! Ihmissusiko? Hah, niin varmaan.”
Draco kohotti katseensa ja kurtisti sitten kulmiaan.
”Kyllä se on ihmissusi. Lyön vaikka pääni pantiksi”, Draco totesi niin vakuuttavasti, että Harry alkoi epäillä itseään.
”En usko”, Harry kuitenkin vielä yritti.
”Usko pois. Olen siitä aivan varma. Voin vaikka kysyä isältäni, jos -”
”Ei tarvitse”, Harry kiirehti sanomaan. Hän ei halunnut kuulla sellaista Dracolta. Oli se totta tai ei, hän kysyisi sitä suoraan Remukselta. Kaiken lisäksi Draco tuntui sortuvan turhan usein valheisiin, eikä Remus mitenkään voinut olla ihmissusi. Se olisi ihan tolkutonta.
Koska Harry ei kuitenkaan voinut saman tien rynnätä kysymään asiasta, hän ajautui mietteissään väkisinkin lähtöpisteeseen. Siihen, miksi hän oli alun perinkin vingahtanut. Remus toi mieleen Siriuksen. Sirius toi mieleen isän, ja isä taas äidin. He kaikki taas toivat mieleen Rohkelikon ja ennen kaikkea sen, että Harry oli Luihuinen, ei Rohkelikko.
Harryn loistava suunnitelma oli ollut salata asia muilta. Hän oli ajatellut sanoa päässeensä Rohkelikkoon, eikä kenenkään olisi tarvinnut ikinä saada tietää totuutta. Suunnitelma oli ollut täydellinen, kunnes hän oli muistanut Remuksen. Pahimmassa tapauksessa Remus oli jo ilmoittanut muille, joka taas tarkoitti sitä, että Sirius oli parhaillaan purkamassa kummisopimusta, ja hänen vanhempansa tekivät muuttoa Pohjoisnavalle. Jos hän hetken aikaa olikin ollut hyvällä tuulella, se ei ollut kauaa kestänyt. Hän antoi taas hartioidensa lysähtää, eikä kunnolla edes tiedostanut, mitä jälkiruokaa söi milloinkin.
Pian ruuat sitten jo katosivatkin pöydästä astioita myöten ja rehtori oli taas noussut seisomaan.
”Sepä oli varsin maittava ateria. Mutta ennen kuin päästän teidät nukkumaan, haluan mainita muutaman sanasen”, Dumbledore ilmoitti hymyillen, ”ensinäkin toivotan tervetulleeksi uuden pimeyden voimilta suojautumisen opettajamme: Remus Lupinin!”
Salissa taputettiin vilkkaasti, kunnes Dumbledore jatkoi: ”Ja toiseksi.. Vahtimestari Voro on pyytänyt ilmoittamaan sadatta kertaa, että kielletty metsä on nimensä mukaan kielletty. Oppilailla ei ole lupaa mennä sinne. Lisäksi hän pyysi ystävällisesti muistuttamaan, että taikojen väärinkäyttö etenkin tuntien ulkopuolella on ehdottomasti kielletty.”
Harry tunsi töytäisyn kyljessään. Hän vilkaisi Dracoa, joka osoitti sitten kohti Rohkelikon pöytää. Siellä istuva kiharapäinen tyttö kirjoitti vimmatusti muistiinpanoja. Harry naurahti pienesti ja käänsi sitten katseensa takaisin rehtoriin.
”Lisäksi joudun pyytämään teiltä jotakin, jota en koskaan ennen ole joutunut tekemään. Pyyntö lähti oikeastaan Taikaministeriöstä, mutta minä lupasin kernaasti välittää sen teille.. Ministeriöstä pyydettiin, että jokainen oppilas pitää silmällä rottia.”
Draco naurahti taas.
”Olen aina tiennyt, että Dumbledore on hieman kajahtanut, mutta tämä kyllä oli jo aika huippua”, Draco totesi.
”No jaa, minusta hän vaikuttaa viisaalta. Ja hauskalta!” Harry tuumasi ja hymyili hieman. Pyyntö oli kyllä kieltämättä hieman omituinen.
Harryn ja Dracon lisäksi muutkin päivittelivät pyyntöä: salissa kuhisi kuin muurahaispesässä. Draco oli juuri vastaamassa jotakin Harrylle, kun hän säpsähti pelokkaasti ja hiljeni. Dumbledoren yllättävän jykevä ääni kaikui yhä salissa: ”Vaiti! Vaiti, vaiti..”
Koko sali oli hiljentynyt hetkessä.
”Pyyntö saattaa kuulostaa omituiselta, mutta on erittäin tärkeää, että noudatatte sitä. Kun näette rotan, te vangitsette sen ja viette sen Remus Lupinille”, Dumbledore kuulutti vakavamman oloisena ja osoitti Remusta, ”ehdottomasti elävänä.”
”Entä jos professori ei ole paikalla?” joku vanhempi Luihuinen huusi. Dumbledore käänsi katseensa hänen suuntaansa.
”Te viette sen tietysti jollekin toiselle opettajalle. Ja jos toinenkin opettaja on poissa, viette sen kolmannelle. Jos taas neljäskin on poissa.. No, eiköhän se tullut jo selväksi. Siinä taisikin olla sitten kaikki. Painukaahan pehkuihin siitä!” Dumbledore kuulutti vielä lopuksi, mutta hänen äänensä oli taas tutun kepeä ja iloinen. Salista kuului mekkalaa, kun penkkejä siirrettiin syrjään ja ihmiset nousivat pöydistä. Harry vilkaisi opettajan pöytään: hän olisi halunnut käydä jututtamassa Remusta, mutta tämä oli jo kadonnut. Niinpä Harry lähti seuraamaan Dracoa, joka suunnisti jo valvojaoppilaan äänen ja pitkän ensiluokkalaisten jonon perässä pois salista.
Harry sai Dracon nopeasti kiinni, ja pian he olivatkin jo puolivälissä matkaa kohti tyrmiä. Yhtäkkiä Harrysta alkoi kuitenkin tuntua kuin joku kuiskisi hänen nimeään. Harry vilkuili hätääntyneenä ympärilleen, kunnes näki vähän matkan päässä hahmon katoavan varjoisalle käytävälle. Hän kohotti yllättyneenä kulmiaan.
”Näitkö sinä tuon?” Harry kysyi kuiskaten ja osoitti käytävälle.
”Minkä?” Draco kysyi unisena.
”Tuon!” Harry kuiskasi kovempaa ja osoitti yhä käytävälle, ”tule!”
Harry nappasi kiinni Dracon olkapäästä ja hidasti heidän vauhtiaan niin, että he olivat jonon hännillä. Sen jälkeen hän vetäisi Dracon mukanaan käytävälle, johon oli nähnyt hahmon katoavan.
”Aih! Mitä ihmettä? En minä nähnyt kyllä yhtään mitään ja jos täällä todella olisi joku, niin –”, Draco aloitti, mutta hänen lauseensa katkesi hyvin pian valtavaan karjaisuun, kun keskelle käytävää oli hypähtänyt tumma hahmo, joka lähestyi heitä nopeaa vauhtia.
”Hiljaa, hölmö!” hahmo huudahti ja vetäisi Harryn ja Dracon käytävän sivulle.